.

Monday 10 February 2014

You never know the value of a moment until it becomes a memory.

Unohdan välillä ihan liikaa asioita. Tuntuu, että muistot vaan lipsuu mun käsistä, ja kun yritän ottaa niistä
kiinni, ne on jo maassa. Kun yritän ajatella jotain mikä tapahtu vuosi tai pari sitten, tulee se inhottava tunne kun melkein muistaa jotain mutta ei kuitenkaan. Se kun joku asia on ihan aivojen reunoilla, mutta ei tarpeeks lähellä sitä paikkaa missä muistot voi pukee ajatuksiks.

Haluisin vaan laittaa mun tärkeimmät muistot johonkin muovipussiin ja tunkee sen mun sängyn alle. (Sanoisin jonkun hienomman säilytyspaikan kun muovipussi mutta en oikein viittis uhrata mitään muuta mun sängyn alle villakoirien armoille.) Sieltä ne vois aina välillä ottaa ja muistella. Niin mä ehkä muistaisin kaiken, tai ainakin enemmän. Mä haluisin pystyä muistaan kaikki hyvät muistot. Jos on sellanen olo että vihaan kaikkia maailman ihmisiä, voisin ottaa esiin kaikki ne hetket kun nauroin jonkun ihmisen kans jolle hädin tuskin sanon nykyään moi. Tai jos olis sellanen päivä, että en pysty kattoon peiliin kurtistamatta kulmiani, voisin vaan katella muistoja kaikista kehuista joita oon saanu. Tai sitten jos musta tuntuis, ettei mun perhe ymmärrä mua yhtään tai edes välitä, voisin muistaa kuinka oon puoliunessa kuullu äitin tai iskän raottavan mun ovee ja sanovan hyvää yötä.

Mutta kun niin ei voi tehdä. Mä en voi muistaa kaikkea, vaikka kuinka haluaisin. Vaikka joka päivä kello 11:11 toivoisin että muistaisin kaiken, se ei oo mahdollista. Ajan kuluessa jotkin asiat vaan haihtuu mielestä. Tuntuu että mä vaan kellun ajassa. Se kuluu niin nopeesti ettei sitä huomaa. Joskus vaan kadottaa ajan- ja paikantajun. Ja se on aika helvetin pelottavaa.