Monday, 30 December 2013

2 0 1 3

Uusi vuosi, uudet kujeet. Mistäs sitä alottais. Ensinnäkin tammikuussa värjäsin vihdoinkin hiukset punaseks, siitä olin haaveillu jo pitkään. Alotin vihdoinkin säännöllisen lenkkeilyn ja vähensin koneella oloo tosi paljon. Kouluunkin yritin panostaa vähän enemmän. Ylipäätään tuntuu että olisin vuodenvaihteessa muuttunu ihan hirveesti. Tammikuussa juhlittiin myös Saritan synttäreitä! Kaiken kaikkiaan ihan kiva kuukausi, päivät alko pikkuhiljaa piteneen ja oli valosampaa.
Helmikuusta mulla ei oo hirveesti muistikuvia. Mun elämä oli aika samanlaista kun tammikuussa. Käytiin Merin kans kuvailemassa, Emmin synttäreitä juhlittiin ja oli ystävänpäivä ja hiihtoloma (vai oliko se maaliskuussa?). Tamagovillitys!! XD
En yhtään muista mitä tein maaliskuussakaan? :D Kokeita oli ja panostus alko onneks näkyä. Ostelin vissiin vähän liikaa taas kaikkee ja iskä toi mulle Brysselistä mun ekat Converset♥ Jaksoin edelleen lenkkeillä ja olin siitä aika ylpee. Mun hiukset oli tässä vaiheessa jo haalistunu aika oranssiks.
Päällimmäinen ajatus huhtikuusta on, että se oli surullinen. Ennen Marjan kuolemaa huhtikuu ehti kuitenkin olla ihan kiva kuukausi. Lumet alko pikkuhiljaa sulaa ja luin jopa kokeisiin terassilla. Kumpparit vaihtu crocseihin ja hehkutin kevään tuloa. Flunssan takia mun lenkkeily lopahti enkä oo vieläkään saanu sitä takas raiteilleen :(
Toukokuusta on aika sekavat fiilikset. Surussa oli paljon käsiteltävää ja Marjan hautajaiset oli. Kuitenkin mun koko suhtautuminen elämään muuttu ja ymmärsin nauttia pikkuasioista. Toukokuussa tapahtu ihan älyttömästi kaikkee! Oli mun synttärit ja kärsin ikäkriisiä, jääkiekon MM-kisat oli pakko seurata, äitienpäivä, värjäsin hiukset huonoin tuloksin, ekat helteet tuli ja käytiin Merin kans kuvailemassa, luokkaretki ja ysienpäivä. Niin ja mun puhelin hajos joten sain varalle tollasen tosi upeen XD
Kesäkuun oikeestaan ainoo huono puoli oli kevätjuhla ja hyvästien jättäminen peruskoululle. Todistukseen olin tyytyväinen ja alotin kesäloman hyvillä mielin. Kesäkuussa oli monia sadepäiviä, mutta mua se ei haitannu koska olin aika paljon töissä. Ehdin kuitenkin nähdä useesti myös kavereita. Kesäkuuhun sisälty muun muassa grillibileet sisällä, järvellä soutelua, wiin peluuta, mun eka kerta ikinä subwayssa ja rannalla makoilua. Loppukuusta tehtiin Merin kans yöllinen kuvausreissu kohteena auringonnousu ja kivaa oli vaikka mun skootteri hajoskin XD
Heinäkuun kohokohta oli varmaan se kun vihdoinkin ostin kesätyörahoilla uuden puhelimen, iPhone 4♥ Heinäkuuhun sisälty myös telttailua Sannilla, Tampereella käynti kolmen ihanuuden kans ja kuvausretki Oonan ja Pauliinan kanssa. Suurkulutin kokista (join sitä joka päivä hups) ja elämä oli huoletonta. Kävin usein uimassa ja elin lähes täysin terassilla bikineissä. Heinäkuun viimesinä päivinä ostin koulukirjat ja ajatus lukioon menosta alko pikkuhiljaa ahdistaa.
Koulu alko mutta kesä ei loppunu. Lukio osottautu paljon kivemmaks paikaks kun aluks luulin. Sain sieltä sentään tabletin ja monta uutta tuttavuutta (8 Värjäsin hiukset pitkästä aikaa tummemmaks ja tykästyin kyllä tosi paljon! Kavereitten näkeminen jäi koulun alun takia vähemmälle mutta käytiin kuitenkin Merin kans pariinkin otteeseen kuvailemassa. Tyrvisturnaus oli elokuun viimesenä viikonloppuna ja olin mukana innokkaana kannustajana.
Syyskuussa tuli syksy. Lukion todellinen luonne alko näkyä kun ensimmäinen koeviikko lähesty. Siitä selvisin kuitenkin ihan kunnialla! Syyskuussa sain päähänpiston että haluaisin kielimatkalle, ja kun sen ajatuksen sain niin en enää päässy siitä eroon. Varattiin sitten Sannin kanssa matka Brightoniin ääää en jaksa odottaa ;__; Merin kans kuvailua sisälty myös syyskuuhun... XD
Lokakuussa tein Merin kans kerrankin jotain muuta kun kuvailua kun käytiin Tampereella leffassa. Ensilumi sateli maahan ja syyslomakin ehti vierähtää ohi. Lokakuussa herkuttelin ihan liikaa. Saatiin koulukuvat ja järkytyin. Hmmm mitäs muuta. Olin Roosan kans Pauliinalla yötä. Muuten kavereitten näkeminen oli edelleen aika vähäistä, mutta koulussa mulla oli sitäkin hauskempaa. Ihan tosi.
Huhhuh, tuntuu että olin koko marraskuun menossa! Emmi, Iina ja Sanni kävi meillä, oli isäinpäivä, se kauan jännitetty konsertti, tyttöjen ilta/yö Heinin ja Emmin kans, ja Pauliinan kans käytiin Roosalla Kokemäellä asti. Toisessa koeviikossa vähän näky toi jatkuva ympäriinsä juoksentelu mutta mulle tärkeet aineet meni ihan hyvin. Joulun odotus alko jo hiipiä mieleen ja kuuntelin liikaa joululauluja :3
Tuntuu jotenkin tyhmältä kertoo joulukuusta kun just oon postaillu näistä jutuista :D Tää kuukausi meni ihan hujauksessa ohi. Kohokohta oli tietysti joulu, vaikkei kunnon joulumieltä ollukkaan. Koulussa oli stressaavaa mutta kyllä mä kavereitakin ehdin nähdä. Merin kans käytiin pitkästä aikaa kuvaamassa!

Kokonaisuudessaan tää on ollu kaikesta huolimatta yks mun elämän parhaita vuosia. Paljon on ehtiny tapahtua ja musta tuntuu että oon muuttunu ihan älyttömästi. Tästä on hyvä jatkaa vuoteen 2014 :)

Ihanaa uutta vuotta kaikki! ♥

Saturday, 21 December 2013

I'm gonna pick up the pieces and build a lego house

Anteeks kun spämmään vaan omaa naamaani, anteeks että nää kuvat on ihan vammasesti aseteltu ja eri kokosia ja kaikista eniten anteeks kun mun postaukset on ollu niin paskoja viime aikoina. Just Merin kans tänään valitettiin että on jo jouluaatonaatonaatonaatto ja ulkona on ihan harmaata eikä saa blogiinkaan mitään kivoja kuvia. Meri siis otti nää kuvat musta ja mä näpsäsin kans pari Meristä joulujuhlamekossaan :> Sitä ennen olin kirkossa ja koululla puurojuhlassa ja Sannin ja Iidan kans Subissa jee♥
Kuten kuvista ehkä tarkkasilmäsimmät huomaa, värjäsin hiukset pari päivää sitten!! Tykkään kyllä taas tosi paljon, viime värjäyksestä kun oli jotain viis kuukautta aikaa niin nää tuo kivaa vaihtelua. Etuhiukset vaan oli niin kuivat että ne on nyt melkein mustat mutta eiköhän tää tästä haalistu parin pesun jälkeen just sopivaks. 
Avaamattomat luukut joulukalenterista sen kun vähenee eikä mulla oo yhtään joulufiilis. Tai siis hetkittäin joo, kun kuuntelen joululauluja tai paketoin lahjoja tai jotain vastaavaa, mutta lumen puuttuminen vaikuttaa tosi paljon ja lähinnä oon kauhuissani kuinka nopeesti tää vuosi on vilistäny ohi. Loma on kuitenkin loma oli joulufiilistä tai ei, joten aion ottaa tästä kaiken irti (tai sen verran mitä enkun ja äikän kurssitöiltä ehdin).

Voi hyvin olla etten postaile ennen joulua enää, joten rauhallista ja rentouttavaa ja kaikin puolin ihanaa joulua kaikki ihanaiset siellä ♥

ps jos joku osaa kertoo miks mun koneessa kaikki äänet särisee ihan järkyttävästi niin olis kiva!! ilmanen spotify puhelimeen tuli kyllä täydelliseen saumaan...

Wednesday, 11 December 2013

Don't forget where you belong


Dr. Philin persoonallisuustestin mukaan mä oon raikas, eläväinen, charmikas, hauska, käytännöllinen, kiinnostava, kiltti, huomaavainen ja ymmärtävä. Älkää kysykö miks tein ton, koska en itekkään tiiä, mutta sen jälkeen aloin miettiin millanen mä oikeesti oon. Haluisin kovasti uskoa olevani tota kaikkee, mutta se taitaa olla aika kaukaa haettua.

Mun perheen mielestä mä oon varmaan aika lapsellinen, outo ja sekava. Mutta välillä taas ne sanoo että oon rauhallinen ja "sä vaat haihdut paikalta". Äiti kerto että iskä joskus sanoo sille "sanopas Lotta taas niin osuvasti". Eli sanavalmis. Tosta tuli mulle jotenkin tosi hyvä mieli. Joskus voin olla erittäin ärsyttävä, itsepäinen ja marttyyri.

Opettajat varmaan ajattelee että oon hiljanen ja aika huomaamaton, keskitason tai välillä ihan hyväkin oppilas. Joskus aika rasittava, aina kännykkä kädessä. Sukulaisten mielestä oon ehkä tunnollinen ja kiltti tyttö. Mulla on niin paljon sukulaisia, etten tunne läheskään kaikkia kunnolla. Sukulaiset on siitä ihania, että ne aina kehuu ulkonäköä ja mainitsee kuinka "sää oot taas kasvanu viime kerrasta".

Mun kaverit toivottavasti pitää mua huumorintajusena ja helposti lähestyttävänä, hyvänä juttuseurana. Ystävät kuitenkin tietää, että osaan olla oikeesti ihan hemmetin ärsyttävä ja nauran liikaa omille jutuilleni. Ne tietää myös että oon lojaali ja aina valmis kuunteleen murheita (nyt ainakin tiedätte). Mun ystävät tietää senkin, että joskus oon vakava, angstinen ja vähän epävarma ja ujo.

Tuntemattomat ei tiedä musta mitään muuta kun mitä ne ensivaikutelmasta saa irti. Ne ehkä ajattelee, että oon ujo, yksinäinen, surullinen ja itsetuhoinen. Tai sitten ne ajattelee, että oon elämäniloinen, nauravainen ja itsevarma. Se riippuu niin paljon siitä, missä ja kenen kanssa ne mut näkee. Jos ne näkee mut vaikka yksin Tampereella kiireessä kiertelemässä kauppoja, niin luultavasti eka vaihtoehto. Jos ne näkee mut koulun käytävällä nauramassa mun parhaiden ystävien kanssa, niin jälkimmäinen.

Te lukijat ehkä pidätte mua vähän vaikeeselkosena tyyppinä. Ajattelette varmaan välillä että "mitänköhän se taas tollakin postauksella oikein tarkotti". Teidän mielestä oon varmaan vähän itserakas, useimmiten iloinen ja outo. Mutta ihan hyvä tyyppi, kun kerran jaksatte tätä blogia lukea. 

 Mutta millanen mä oon omasta mielestäni? Välillä mulla ei oo oikeesti mitään hajua. Demi-kalenterin ekalla sivulla kuvailin itseäni näin: "luotettava, ärsyttävä, huonokuntoinen, lapsellinen, perfektionisti, henkisesti lihava, nolo". Ton oon täyttänyt joskus toukokuun alussa, ja jotkut käsitykset itestäni on kyllä muuttunut aika paljonkin. Luotettava, kyllä. En kerro juttuja eteenpäin. Ärsyttävä.....erittäin. Huonokuntoinen. Working on it. Lapsellinen. En ehkä ihan niin lapsellinen kuin silloin, mutta kyllä. Perfektionisti. En. Ei mua enää haittaa tippaakaan jos vaikka kokeet menee huonosti. Mun huone on täysi sekamelska (tosin se on ollut sitä aina). En jaksa panostaa ulkoonäköönikään niin paljon kuin silloin. Henkisesti lihava, olen. Tätä vauhtia aika pian ihan fyysisestikin. Nolo. Ehdottomasti. Aina ja kaikkialla.

Miten mä nyt, just tänään, itteeni kuvailisin? Enimmäkseen mieleen tulee substantiiveja. Lukiolainen, tytär, sisko, ystävä. Noi sanat ei juurikaan kerro musta mitään. Aika moni mun ikäinen varmaan vois kuvailla itseään noilla sanoilla. Mutta sitten kun pitää käyttää adjektiiveja, homma muuttuu huomattavasti vaikeemmaks. Hämmentynyt. Hämmentynyt elämästä ja varsinkin itsestäni, joka päivä. Musta tuntuu että oon myös huomattavasti sosiaalisempi kun vaikka vuosi sitten. Oon tutustunu niin moneen ihanaan ihmiseen viime aikoina. Ihan oikeesti oon myös tosi outo. Välillä mietin että ihan oikeesti mitä mun päässä liikkuu. Enempää en oikein tahdo keksiä.
En taida vielä oikeesti tietää kuka oon, mutta oon päivä päivältä lähempänä. Ehkä mä en opi tuntemaan itseäni koko elämäni aikana. Ihmiset muuttuu. Koko ajan. Ehkä aina ei vaan itsekään pysy perässä.

Monday, 2 December 2013

Through the dark

Aloin selaan mun vanhoja postauksia. Etenkin huhtikuulta. Lopusta alkuun. Katsoin mun viimeistä selfietä ennen Marjan kuolemaa. Mun silmistä hehkui aito onnellisuus. Mä haluan uskoa että se on jo tullut takaisin, mutta tiedän ettei se ehkä koskaan enää palaa samanlaisena. Tää kokemus tulee olemaan mukana mun koko elämän. Se tulee varjostamaan ihan hitusen kaikkea mitä teen, mitä sanon.

Pari päivää ennen sitä uutista olin kirjottanu postauksen jossa hehkutin kevättä ja kirjotin näin: "Oon melkein pelottavan onnellinen." Toi osui niin lähelle totuutta että se sai mut haukkomaan henkeä. Kaikki oli silloin liian hyvin. Vaikka edelleen joka päivä tuntuu oudolta ettei Marja ole täällä enää, ja ajattelen usein alitajuisesti että se vaan on siellä Karkussa lähihoitajakoulussa, niin vielä kaukaisemmalta tuntuu ajatus että se joskus oli täällä. En pysty muistamaan aikaa ennen kun tää tapahtui, sitä oikeesti onnellista aikaa. Siitä on jo yli seitsemän kuukautta. Tää vuosi on ollut niin pitkä. 

Mua sattuu ajatella että kauankohan Marja suunnitteli sitä. Kauanko se tiesi että loppu on lähellä vaikka me muut oltiin autuaan tietämättömiä. Kuinka sen maailma ehkä näytti jo ennen sen tekoa sellaselta mustalta miltä mun maailma näytti sen jälkeen. Tekikö sen suunnitelma siitä helpottuneen, kun se pääsisi pois. Vai pelottiko sitä mutta se ei vaan löytänyt muuta ratkaisua. Sitä mä en saa koskaan tietää.

Selasin läpi myös teiän ihanat kommentit kaikissa mun surullisissa postauksissa. Sitten siirryin lukeen Merin ja Oonan postaukset tästä aiheesta. Stereoista soi just kappale jossa laulettiin "We will find a way through the dark". Ja mä tajusin ettei mun oo mitään järkeä tarkoituksella repiä näitä samoja haavoja auki ja itkeä läppärin edessä. Ei ne ole edes haavoja enää, ne on arpia. Mitään ei saa enää peruttua. Tottakai mä voin surra. Mutta mulla ei edes ollut surullinen olo ennen kun luin ne mun postaukset. Mä revin mun arvet auki ihan itse, niin kuin oon tehnyt liian monta kertaa aiemminkin. En repinyt niitä steriilillä veitsellä, vaan ruosteisella sahalla. 

Ja se sattuu paljon enemmän.