Thursday, 14 September 2017

new home... again

Oon vähän levoton sielu, aina etsimässä uusia paikkoja ja kokemuksia. Valmiina lähtemään minne vaan, koska vaan. Tällä kertaa kyseinen huomio tuli todistettua sillä, että toissapäivänä saavuin Augsburgiin, Saksaan. 

Kun yliopistopaikka ei auennut niin mulla meni hetkeksi sormi suuhun että mitäs nyt tehdään toinen välivuosi. Kuitenkin kesän puoliväliin mennessä mua ahdisti jo niin paljon ajatus paikallaan junnaamisesta ja tulevien matkasuunnitelmien puute, että tiesin lähteväni au pairiksi. Taas. 

Kysyin iteltäni moneen kertaan että Lotta hei, onkos tässä nyt yhtään mitään järkee. Mä en edes puhu saksaa. Osaan sanoa moi ja kiitos ja Ich möchte Kekse essen (= haluaisin syödä keksejä). Mulla ei oo ikinä ollu oikein minkäänlaista kuvaa Saksasta, en oo koskaan aiemmin käynyt täällä. Saksasta tulee mieleen autot ja kalja ja vihaisen kuuloiset ihmiset.

Ei tää sellaselta unelmien toteutumiselta tunnu kun Sydneyyn saapuminen, mutta ei kaiken elämässä tarvikaan. Päätös lähteä tapahtu ei niinkään paikan, vaan perheen perusteella. Muhun kiinnitti heti aupairworldissä huomiota yksinhuoltajaäidin ja 5v. pojan profiili, katoin vaan että hetkonen kaikkihan täsmää. Videopuhelun jälkeen olin jo lähes varma että nyt tie vie bratwurstin maahan.

Ja se oli oikea päätös. Tää pikkuinen perhe on niin ihana, poika kiipes tänään aamupalapöydässä mun syliin vaikka meillä ei edes oo yhteistä kieltä. Se puhuu mulle saksaksi taukoomatta ja let me tell ya, mikään ei oo parempi motivaattori kielen opiskeluun. Mun huone ja tää kämppä muutenkin (kerrostaloasunto ylimmässä kerroksessa tosi lähellä keskustaa) on tosi kiva ja hei, näillä on kissa!!!!

Mä tuun viettään täällä vaan kaksi kuukautta, paluulentokin on jo ostettu. Tähän oli syinä ensinnäkin se että tunnetusti au pairin työllä ei rikastu ja mun ens kesän matkasuunnitelmat vaatii säästöjä. Toiseksi halusin ulkomaille pidemmäksi aikaa, mutta en niin pitkäksi aikaa että tulis ihan hillitön koti-ikävä. Kolmas syy tuli perheen puolelta, oon heidän ensimmäinen au pair joten luonnollisesti järjestelyä kannattaa ensin kokeilla, ei tää sovi kaikille. 

Että niin. Elämä kuljettaa ja silleen. 

I'm a bit of a restless soul, always looking for new places and experiences. Ready to go anywhere, anytime. This time this observation was proved a couple of days ago when I arrived in Augsburg, Germany. 

When I didn't get into uni I was clueless about what to do during my second gap year. But by the middle of summer I was so anxious over the thought of staying still and the lack of travel plans that I knew I would become an au pair. Again.

I asked myself plenty of times like hey Lotta, does this make any sense at all? I don't even speak German. I can say hi and thank you and Ich möchte Kekse essen (= I would like to eat cookies). I've never really had much of an image of Germany, I've never been here before. When I think about Germany my mind is filled with cars and beer and people who sound angry. 

This doesn't feel like a dream come true in the same way arriving in Sydney did, but I don't think everything in life has to. The decision to go wasn't really made because of the place but because of the family. The profile of a single mum and a 5-yo boy immediately caught my attention on aupairworld, I was just like hey, it all fits. After videochatting I was pretty sure that I would find myself in the land of bratwurst.

And it was the right decision. This little family is lovely, the kid climbed to my lap at the breakfast table this morning even though we don't even speak the same language. He talks to me in German non-stop and let me tell ya, nothing is a better motivator for learning a new language. My room and this apartment in general (in the top floor really close to the city centre) are super nice and hey, they also have a cat!!!!

I'm only gonna spend two months here, I even have the return flight already. There were many reasons for this, firstly, it is common knowledge that you don't get rich by au pairing and my travel plans for next summer require some savings. Secondly, I wanted to spend some time overseas, but not long enough to feel extremely homesick. The third reason came from the family, as I am their first au pair they will obviously have to test the system first, it's not everyone's piece of cake. 

So yeah. Life goes on and stuff.

Monday, 17 April 2017

AU PAIRIN INFOPAKETTI OSA 1: hakuprosessi & perheen etsiminen

Hellurei ja hellät tunteet! Päätin tässä nyt vältellä pääsykokeisiin lukemista alottaa tälläsen au pairin infopaketti -sarjan blogissa. Ite ainakin luin tosi paljon eri au pairien blogeja sillon alkuvaiheina kun aloin tätä juttua miettiin, ja tykkäsin aina kun jossain oli samassa paikassa iso kasa tietoo ja kokemuksia. Haluan siis tällä laittaa hyvän kiertämään ja auttaa kaikkia niitä jotka nyt miettii mahdollisesti välivuoden viettämistä aupaireilemalla! Pari disclaimeria: nää on kaikki vaan mun näkemyksiä, kokemuksia ja mielipiteitä, joita ei pidä kohdella absoluuttisena totuutena. Suosittelen etsimään paljon tietoa eri tahoilta niin saat sellasen kattavan paketin omaan päähän. Mutta pidemmittä puheitta let's go!
Minustako au pair? 
Jos pohdit au pairiksi lähtemistä, niin kysy itseltäs ekaks nää kaksi kysymystä: Tykkäätkö aidosti viettää lasten kanssa aikaa? Uskotko selviäväsi pitkän ajan ulkomailla kaukana kaikesta tutusta ja turvallisesta? Jos vastaus edes toiseen näistä on ei, niin suosittelen miettimään jotain muita vaihtoehtoja. 

Au pair asuu työpaikallaan ja lasten kanssa tulee väkisin oltua ja juteltua työajan ulkopuolellakin. On sun oman jaksamisen kannalta äärimmäisen tärkeetä, ettet vihaa lapsia. Au pairina oleminen ei oo sama kun mikä tahansa muu työ - samaan aikaan, kun totuttelet uuteen työpaikkaan, sopeudut myös asumaan host-perheen luona, tutustut vieraan maan kulttuuriin ja yrität löytää uusia kavereita vapaa-ajan turvaverkoksi.

Sitten se toinen kohta, ulkomailla asuminen. Vaatii tiettyä seikkailunhalua ja rohkeutta jättää kaikki taakse ja lähteä yksin suureen tuntemattomaan. Pakko toki myöntää, että itsekään en oikeestaan uskonut selviäväni tästä ennen kuin oikeesti lähdin :D Ei siis kannata antaa jännityksen pilata reissua, usein saatat olla valmiimpi kuin uskotkaan. Tällä kohdalla tarkotan lähinnä sitä, että jos pelkkä matkan ajattelu aiheuttaa paniikkikohtauksia, sulla on muuten mielenterveysongelmia tai et vielä koe itseäsi ihan tarpeeks kypsäksi ja itsenäiseksi jättääkses kaverit ja perheen Suomeen, niin harkitse kahdesti.

Tärkeetä on myös, että oot suht sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut. Joudut uudessa kotimaassasi rakentamaan itelles kokonaan uuden elämän, mikä tarkottaa lukuisien uusien ihmisten tapaamista. Voin myös kuvitella, että itse työssä babysitting-illat tulis oleen aika kiusallisia, jos et pystyisi puhuun lasten kanssa mitään.

Kielitaidosta ei kuitenkaan kannata tässä kohtaa stressata. Suomessa on erinomainen koulutustaso ja varsinkin englanninkielistä maata miettiessä kannattaa muistaa, että yläasteenkin enkulla osaat todennäkösesti paremmin kun suurin osa muista eurooppalaisista. Muista kielistä mun on vähän vaikee sanoo, mutta haluun painottaa että mikään, mikään ei paranna kielitaitoa yhtä nopeasti ja helposti kuin kielelle altistuminen ja sen puhuminen. Se, että joku muu kuin sun äidinkieli onkin yhtäkkiä sun eniten arjessa käytetty kieli, on tehokkaampaa kuin ykskään lukion kurssi, vaikka alussa voikin tuntua vähän pelottavalta ;)
Perheen etsiminen
Tässä vaiheessa sulla on kaks vaihtoehtoo - itsenäinen perheen etsintä tai järjestö (esim. Cultural Care). Mä lähdin hoitaan hommaa ihan itsenäisesti. Tällöin hoidat kaiken viisumista lähtien itse, eli (toki maasta riippuen) paperihommia riittää. Itellä on sellanen kuva, että järjestöt vaan vetää rahaa välistä ja kaiken lisäks on mahdollisten ongelmatilanteiden sattuessa perheen eikä au pairin puolella. Tietysti järjestö tuo tietynlaista turvaa ja onhan se paljon helpompi tapa löytää perhe. En voi 100% varmuudella ottaa kantaa mihinkään järjestöön liittyviin juttuihin, kun en oo itse sellasta kokeillut, mutta mulle itsenäinen tapa tuntu paremmalta. 

Mä ite alotin perheen etsinnän tekemällä profiilin aupairworldiin. Se on todella laajassa käytössä oleva ja helppokäyttöinen sivusto, missä au pairit ja perheet voi löytää toisensa. Myöhemmin liityin vielä erilaisiin Facebook-ryhmiin (esim. Au Pair Australia ja Au pair life in Sydney), mistä itse asiassa lopulta löysinkin perheen. Kannattaa ihan etsiä Facebookista oman kohdemaan tai -kaupungin ryhmiä. (Lisäks löytyy suomalainen au pair/finnish au pair -niminen ryhmä, missä ulkomailla asuvat suomalaiset perheet etsii suomalaista au pairia!)

Missä tahansa nyt teetkin ilmoituksen/profiilin, yritä laittaa sinne mahdollisimman laajasti tietoa itsestäs. Perhe ottaa vähintään yhtä suuren riskin kun sä valitessaan tuntemattoman asumaan luoksen ja hoitamaan lapsiaan, joten luonnollisesti ne haluaa tietää susta paljon. Mä oon noissa ryhmissä huomannut, että perheet ei niinkään välitä kielitaidosta tässä vaiheessa - joku erittäin huonolla enkulla kirjotettu ilmotus saattaa saada kymmeniä kommentteja. Rohkeesti siis vaan! Tää on oikeestaan sama kuin mikä tahansa työhakemus, vähän vapaamuotosempi tietty. Keskity vahvuuksiis ja jätä heikkoudet vähemmälle mutta älä valehtele - se tulee kyllä ilmi myöhemmin. Tärkeää on antaa itestäs sellanen kuva, että oot kypsä ja kärsivällinen aikuinen ja nautit viettää lasten kanssa aikaa (aiempi lastenhoitokokemus kannattaa ehdottomasti mainita, vaikka kyseessä oliskin "vaan" omat pikkusisarukset - kaikki lasketaan!).

Perheen valinta
No niin, nyt sun tilanne on se, että oot saanu paljon yhteydenottoja, ja edessä on valinta monen hyvän perheen väliltä. Mikä neuvoksi? Mitkä asiat on kaikista tärkeimpiä? Mistä tietää, että perhe on juuri se oikea? 

Kannattaa ehdottomasti ennen kaikkea kuunnella omaa sydäntä ja tehdä valinta sen perusteella, minkä perheen kanssa kemiat tuntuu kohtaavan parhaiten. Tässä auttaa varmasti se, että soitat videopuhelun useammankin perheen kanssa, niin saat ihan oikeesti kuvan siitä, millasia ne on ja miten tuutte keskenänne juttuun. Valintaan tottakai vaikuttaa esim. palkka, työajat, sijainti ja lasten määrä, mutta se oma tuntuma on lopulta kaikista tärkein kriteeri. 

Mä ite olin melko tiukka sijainnin suhteen - halusin isoon kaupunkiin ja mieluiten Sydneyyn - mutta muut jutut ei ollu mulle niinkään tärkeitä. Toki kannattaa varmistaa, ettet lähde ihan orjatyövoimaks! Mun palkka oli $200 25-30 tunnista viikossa, mikä on käsittääkseni aika keskiverto au pairin palkka. Plus: haluat varmasti au pairina myös nähdä sitä uutta maata etkä vaan tehdä töitä. Vaikka palkka olis $400 ja työtunteja 50, mikä tuntuu palkan kannalta ihan hyvältä, niin et sä tolla työmäärällä ehdi etkä jaksa tehdä vapaa-ajalla paljon mitään. Maalaisjärkeä kehiin niin hyvä tulee!


Tässä olis nyt eka osa mun uudesta projektista. Tekstiä tuli paljon, eikä se varmaan satunnaislukijan silmiin näytä kovinkaan kiinnostavalta, mutta toivottavasti tulevat kollegat saa tästä jotain irti! 

Thursday, 16 March 2017

home is where your heart is?

Oon lykänny blogiin postaamista viikkotolkulla. Nytkään en oikein tiedä mistä alottaisin, mutta äsken reissukuvia katellessa tuli se fiilis mikä mulle usein tulee suuria tunteita kokiessa: nyt on pakko kirjottaa, sylkästä ne tunteet ulos ennen kun ne syö mut sisältä päin ja jättää vaan tyhjän kuoren. 

Kun katoin kuvia meidän kuuden viikon matkalta, seitsemästä eri kaupungista, tunsin lähinnä hämmennystä. Hämmennystä siitä että kaikki se oikeesti tapahtu, etten ookaan nähny jotain satumaista unta elokuun lopusta asti. Reissun päällä ollessani olin toki innoissani uusista paikoista, nähtiin niin upeita asioita ettei sitä oikein voi vieläkään käsittää, mutta kuitenkin takaraivossa se vahvin ajatus joka ohjas mua oli ajatus siitä että pian pääsen kotiin.

Helmikuun yhdeksäs päivä mä pääsin. Pääsin kotiin, pääsin halaan mun perhettä kovempaa kun ikinä ja vuodattaan onnenkyyneleitä. Ekat kaks viikkoo olin onneni kukkuloilla. Kaikki oli just sellasta kun pitikin. Mun ei tarvinnu hetkeen stressata yhtään mistään, kaikki oli tuttua ja turvallista, pystyin nukkuun pitkään ja tuijottaan netflixiä niin paljon kun halusin. Näin paljon kavereita, sain lisää isoja haleja. Mutta niin. Pari viikkoo kesti että heräsin todellisuuteen.

Paniikki iski. Mulla ei oo oikeesti mitään suuntaa. Mulla ei oo enää melkein yhtään kavereita Vammalassa, kaikki on muuttanu johonkin ja jatkanu elämäänsä tavalla tai toisella ja nyt kun ne on taas nähny mut pitkän ajan jälkeen niin kuinka kauan mun pitää odottaa että ne päätyy taas Vammalaan? Jotenkin myös tuntuu etten oo enää ihan täysillä mukana kavereitten jutuissa, en tiedä mitkä on ne tän hetken inside-läpät. Kaikki tekee elämällään jotain ja mä vaan ajelehdin. 

I've postponed posting on my blog for weeks and weeks. And now I don't really know where to start but looking through all of my travel photos just now gave me the feeling I often get when experiencing great emotions: I have to write, I have to spit these emotions out before they'll eat me alive and just leave an empty shell.

When I was looking at the pictures from our 6-week trip, in seven different cities, I mostly felt confusion. Confusion because all that actually happened, that it turns out I haven't been having a magical dream since last August. On the road I was obviously excited about new places, we saw such amazing things that I still can't quite comprehend it, but all along the strongest thought at the back of my mind guiding me was I'm going home soon.

And on the 9th of February I did. I got home, I got to hug my family harder than I ever have before and I got to let out some happy tears. For the first two weeks I was super happy. Everything was exactly the way it was supposed to be. For a while I didn't have to stress about anything, everything was so safe and familiar, I could sleep in and stare at Netflix for as long as I wanted to. I met up with many of my friends, got more big hugs. But yeah. It took about two weeks for me to come back to reality.

I panicked. I have no direction in life, I have nearly zero friends in my home town. Everyone's moved out and moved on one way or another and now that they saw me after a long time, how long am I gonna have to wait for them to find themselves here in this tiny town again? Somehow I also feel like I'm not a 100% in with all the stuff my friends are talking about and doing, I don't know the latest inside jokes. Everyone's doing something with their lives and I'm just floating around.

Mulla on niin järjetön ikävä Sydneyyn. Neljässä kuukaudessa täysin ennaltaan tuntemattomasta kaupungista tuli mun koti. Sama juttuhan kävi aluks siellä - olin onnellisempi kun koskaan kunnes kuukauden jälkeen iski koti-ikävä. Ja nyt mulla on taas koti-ikävä, tällä kertaa vaan eri kohteeseen. Jos koti on siellä missä sydän on, niin onko mun sydän nyt halki keskeltä? Sannia lainatakseni: "jos oon jo kotona miten voi olla koti-ikävä?"

Mä en oo talvi-ihminen, eikä yhden talven melkein kokonaan skippaaminen oo musta sellasta tehny. Mut on luotu lämpimään, mulla kuuluu olla hiekkaa hiuksissa ja auringossa palanut nenä ja varvastossut jalassa. Itkettää kattoo mun haalistuvia rusketusrajoja. Haluun olla bussimatkan päässä merestä.

Mun silmissä Sydney on nyt yhtä paljon mun koti kun Vammalakin. Mun host-perheestä tuli mun turvaverkko, ne teki Sydneystä mun kodin. Tällä hetkellä Vammalan etu on se, että mun "oikea" perhe on täällä ja no, vaikkei mun jotkut kaverit ookkaan Vammalassa niin parempihan se välillä oleva kilometrimäärä on pitää kaksi- tai kolme- kuin viisinumeroisena. Todennäkösesti mä en voi ikinä pysyvästi muuttaa Sydneyyn ellen saa kaikkia mun läheisiä mukaan, se oli ainoo syy miks mulla ylipäätään ikinä oli koti-ikävä. Eli nyt mulla on loppuelämäni koti-ikävä Ausseihin. Ei voi voittaa.

I miss Sydney so insanely. In four months the previously unknown city became my home. The same thing happened when I first moved there - I was happier than ever until after a month I got homesick. And now I'm homesick again, the location is just different. If home is where your heart is, is mine broken in half now? To quote a finnish singer, Sanni: "if I'm already home how can I be homesick?" (roughly translated)

I'm not a winter person, and skipping one Finnish winter almost completely didn't make me one. I was made for warmth, I should have sand in my hair and a sunburnt nose and thongs in my feet. Looking at my fading tan lines almost makes me cry. I want to be a bus ride away from the ocean.

In my eyes, Sydney is just as much my home now as Vammala is. My host family became my safety net, they turned Sydney into my home. (In case you're reading this, miss you all like crazy!!) Right now Vammala's advantage is that my "real" family is here and well, even though some of my friends aren't, it's probably better to keep the number of kilometres between us two or three digits instead of five. I can probably never move to Sydney for good unless I can take all my loved ones with me, that was the only reason I ever felt homesick in the first place. And now I'll be homesick for Down Under for the rest of my life. It's a lose-lose situation.

Ei kaikki oo enää huonosti, nyt kun alun shokista on selvitty. Mun pääsykoekirjat on tulossa postissa ja vaikken oo vielä hakenu niin mulla on vakaa aikomus hakea Tampereen yliopistoon lukeen enkkua. Mutta musta jotenkin tuntuu että mun koko elämän suunta riippuu kouluun pääsystä - tarviin sen tietyn rutiinin elämään. Vaikka aina valitan aikasin heräämisestä ja koulustressistä sun muusta niin oon kuitenkin onnellisimmillani kun mun päivissä on tietty kaava. Tampereelle muuttaminen myös tarkottais että mun elämä kulkis vihdoinkin jotenkin eteenpäin. Mulla on palava halu itsenäistyä joten vaikken pääsisi kouluun niin sitten todennäkösesti hakisin töitä Tampereelta ja muuttaisin joka tapauksessa. Ei näistä suunnitelmista voi olla varma, mutta jotain on tapahduttava. En halua enkä jaksa enää asua kotona. Vielä vuosi sitten ajatus omilleen muuttamisesta pelotti, mutta nyt musta tuntuu että oon valmis.

Silti jokanen sentti joka multa tästä eteenpäin jää säästöön on mahdollisuus lentää takasin kotiin, edes hetkeksi. ♥

It's not all bad though, now that I've survived the first shock. My entrance exam materials are on their way here on the mail and even though I haven't yet, I have a solid intention to apply for University of Tampere to study English. I somehow feel like the whole direction of my life depends on whether I'll get in or not - I need that certain routine in my life. Even though I always complain about waking up early and school stress and stuff, that's when I'm happiest, when my days have that routine. Moving to Tampere (a bigger city about 50km from here, fyi) would also mean that I would finally move forward in life. I have a burning desire to gain independence so even if I don't get in, I'll probably apply for jobs in Tampere and move anyway. I can't be sure with all these plans, but I know that something has to happen. I don't want to live with my parents anymore. About a year ago the idea of moving out still scared the hell out of me, but now I feel ready. 

Still, every cent I manage to save from now on will be a possibility to fly back home, even if it's for just a little while. ♥

Sunday, 8 January 2017

Christmas in the sand

Heippa taas pitkästä aikaa! Musta tuntuu että alotan joka postauksen näin mutta paljon on ehtiny tapahtua sen jälkeen kun viimeks kuulumisia päivittelin. Ei musta vaan oo enää siihen säännölliseen postaustahtiin jota joskus jaksoin pitää yllä.

Joulu oli ja meni, koti-ikävää ei oikeestaan ollu vaikka luulin että olis erityisen vaikeeta joulunpyhinä. Toisaalta se voi johtua siitäkin, että tuntuu kun joulu olis jääny kokonaan välistä. Joulukuusi oli tietysti ja sain jopa lahjoja, mutta ruoka oli tosi erilaista (silti hyvää!) ja ulkona 28 astetta lämmintä. Tykkäsin siitä että meille tuli tosi paljon sukulaisia käymään, mutta ei se silti joululta tuntunu vaikka hauskaa olikin. (Meinasin olla vähän pulassa kun näillä juodaan skumppaa joka tilanteessa ja joulupäivänäkin host-äiti vaan lisäs sitä aina kun lasi oli tyhjä ja sit olin lopulta sillee jahas taidan juoda vettä välillä :D)
 1 oi kuusipuu / 2 selfie aatonaatolta, kun oli street xmas party eli ulos kadulle laitettiin pöytä johon kaikki toi jotain syötävää ja sit juteltiin naapureitten kanssa myöhään yöhön! (ite kyllä lähin sisälle facetimaan kavereille ja menin aikasin nukkuun) / 3 tätä paitaa kattelin monta viikkoo ennen joulua ja sit lopulta aattona uhrasin kaheksan dollaria ja ostin sen! / 4 pienet rakkahat tutkimassa mikä lahja on kenellekin 

Tunnelman puuttuminen saatto johtua siitäkin, että jo tapanina kun heräsin niin kaikki koristeet oli hävinny, koska tosiaan host fam lähti sit 27. päivä lomille ja sanottiin heipat. Kävin lasten kaa leffassa päivällä ennen kun ne lensi Hong Kongiin illalla. Ennen lähtöö sain niiltä ihanat kortit, joissa kukin selitti kuinka kova ikävä niille tulee ja että oon paras au pair ikinä :( Pidin itteni yllättävän hyvin kasassa mutta sit kun auto lähti pihasta niin romahdin vaan lattialle huutoitkemään ja Alfiekin oli ihan ihmeissään että mitä nyt tapahtuu :D 
1 Manly to Spit walk! 10 kilsaa kävelyä ei tuntunu missään kun sai katella näitä maisemia / 2 mä ja Conni uutenavuotena / 3 en ihmettele enää miks oon kuullu niin paljon Sydneyn ilotulituksista / 4 Pauliinan ottama salakuva musta matkalla bussipysäkille 

Onneks kuitenkin Pauliina saapu tänne heti seuraavana aamuna niin en ehtiny hirveesti velloon ikävässä. Uuden vuoden aatto vietettiin keskustassa, jossa pari Connin saksalaista kamua oli varaamassa hyvää paikkaa jo aamukuudesta lähtien. Ihan hullua miten paljon ihmisiä noi ilotulitukset vetää luokseen, sekin alue missä me istuttiin oli täynnä jo kahdelta iltapäivällä :D Mutta oli se kyllä odotusten arvosta.

Sydneyssä näytin sitten Pauliinalle vähän tärkeimpiä paikkoja, ja torstaina lähdettiin yöjunalla Melbourneen, jossa ollaan vielä pari päivää, mutta siitä tulee ihan oma postaus myöhemmin! Kaikki on kuitenkin menny hyvin, jos nyt ei lasketa sitä että Pauliina poltti ittensä kokonaan auringossa ja mä sain nyt ilmeisesti flunssan jostain. Nyt juodaan sit kumpikin jäätäviä määriä vettä, se kun tuntuu tepsivän vähän kaikkeen. Mutta tosiaan nää on vaan tälläsiä pikku takaiskuja!

See ya later alligators!