Wednesday, 16 July 2014

Worst part is over

Kun löytää itsensä itkemästä vedenkeittimen äärestä, koska lempparitee on loppu, ajattelee "nyt on pakko kirjottaa". Tällä hetkellä tuntuu, ettei mikään oo hyvin ja kaikki kaatuu niskaan, enkä edes tiedä mikä kaikki. Mä en enää tiedä miten päin olla, mikään ei tunnu oikealta. Kaikki on väärinpäin mun maailmassa just nyt.

Kotiin tullessa sain kuulla, että meiän kissa on ollut kateissa yli kolme viikkoa. Tiedättekö, kun aina sanotaan että koira on ihmisen paras ystävä? Mun kohdalla tää kissa yltää vähintään sinne koiran tasolle. Mikään lemmikki ei oo koskaan ollut mulle yhtä rakas. Oon ihan hajalla. En haluis menettää toivoo, koska en vaan haluu ajatella elämää ilman sitä, ja toisaalta en haluis toivoo liikoja etten pety jos en näe sitä enää ikinä. Oon ihan tyytyväinen että tää tietoo pidettiin multa salassa, olis vaan menny matka pilalle turhasta huolehtimisesta, kun ei asialle voi kuitenkaan tehdä mitään yli kolmen tuhannen kilometrin päästä. Tule kotiin, Toffee ♥

When you find yourself crying next to the water kettle, just because there's no more of your favorite tea, you think "now I need to write". At this moment I feel like nothing is okay and everything's falling on my shoulders, and I don't even know what everything. I don't know which way to be anymore, nothing feels right. In my world everything is upside down right now.

When I came home, I got to hear that our cat has been missing for over three weeks. You know, people always say that a dog is a man's best friend? In my case, this cat gets at least as high as that dog. Any pet hasn't ever been this beloved to me. I'm totally broken. I don't want to lose hope, because I just don't wanna think about a life without him, and on the other hand I don't want to get my hopes up so I wouldn't get disappointed if I never saw him again. I'm pretty happy that this was kept from me, it would've just ruined my trip with worrying, I couldn't have done anything about it anyway, from over 3000 kilometers away. Please come home ♥

you're moving on, that's what they say, but how can I feel this way
with a broken heart, alone in the dark, looking for a way to escape
when it gets hard, you gotta stay strong, when everybody wants you to fail
we are the world today

Viimesten kolmen päivän aikana oon vaihtelevasti kärsiny korvakivusta, kuumeesta, kurkkukivusta, yskästä, päänsärystä, silmätulehduksesta ja nuhasta. En oo moneen vuoteen tuntenu itteeni näin kipeeks, kyvyttömäks ja heikoks. En jaksa tehdä mitään. Oon viettäny kolme päivää koneen edessä, vetäen vuorotellen lääkkeitä ja suklaata. Huomenna pääsen onneks lääkäriin ja saan toivottavasti ainakin korvat pois lukosta, se helpottais jo paljon. Vaikken oo mikään kuolemansairas, niin tää saa kyllä arvostaan terveyttä ja varsinkin sitä etten ollu reissun aikana tässä kunnossa. Tää on vaan niin turhauttavaa.

Mulla on niin kova ikävä mun kielimatkakavereita, että sattuu. Olin uskomattoman lähellä ikävänsekaisia onnenkyyneleitä kun tein meille ryhmäkeskustelun, jossa on 29 ihmistä. Ikävöin myös mun muita kavereita. Matkalta palatessa mulla oli sellanen olo, etten ikävöi ketään ja joudun jättään taakseni ihan kaiken. Kuitenkin tässä parin päivän aikana on alkanu tuntuun siltä, että mikä tahansa kontakti ulkomaailmaan vois tuntua ihan kivalta. Olin suunnitellu että otan töistä pari päivää vapaata, kavereitten näkemistä varten, mutta nyt ne päivät on menny sairasteluun ja luultavasti en pääse töihin takas enää tän viikon puolella. Mua ärsyttää aina ihan suunnattomasti, jos joku asia ei mee niinkun just mä olin suunnitellu.

During the last three days I've variably been suffering with earache, fever, a sore throat, coughing, headache, an eye infection and a flu. I haven't felt this sick, unable and weak in years. I can't make the effort to do anything. I've spent three days in front of my laptop, alternately throwing pills and chocolate into my mouth. Luckily I'm gonna see the doctor tomorrow and hopefully get my ears open, that alone would help a lot. Even though I'm not like deathly ill, this makes me appreciate good health and especially that I wasn't feeling like this during the trip. This is just so frustrating.

I miss my language trip friends so much it hurts. I was unbelievably close to happy tears mixed with a bit of yearning when I made us a group chat where there are 29 people. I also miss my other friends. When I got back home I felt like I don't miss anyone and that I'm leaving everything behind myself. But during these couple of days I've started feeling like any contact to the outside world could feel nice enough. I had planned that I'll take a few days off from work, to see my friends, but now I've wasted those days in being sick and probably I'm not going back to work until next week. Whenever something doesn't go the way I planned, I get super annoyed.

we lost the spark, and that's the worst part, but you gotta take the good with the bad
no matter what cards you got, you still gotta play your hand
when it gets hard, you gotta stay strong, you'll see what I mean one day
we are the world today

Tuntuu että vanhemmillakin on koko ajan joku mua vastaan ja veljet vaan yrittää tahallaan ärsyttää. Ärsyttää tän talon tyhmät seinät ja tyhmät huonekalut ja tyhmät ihmiset. Menee hermot ihan kaikkeen. Joko oon liian aineissa kaikista pillereistä joita oon ottanu, tai liian kipee oleen positiivinen mitään kohtaan. Kuitenkin tiedän, ettei kukaan oikeesti oo mulle mitään tehny.

Mä en enää erityisemmin kuuntele Anna Abreuta, mutta postauksen alussa oleva kappale on jääny mieleen niiltä ajoilta kun olin tosifani. Tää luultavasti kuulostaa tosi oudolta, mutta usein kun on jotenkin paha olla, ajattelen että hei, mä oon selvinny Marjan kuolemasta, pahin on ohi. En pysty unohtaan sitä, mutta oon selvinny. Myös ajatus siitä, että mun ongelmat on oikeesti melko pieniä, helpottaa. Pahemminkin vois olla. Ja jos noi ei auta, mä ajattelen: "nyt on pakko kirjottaa".

It feels like my parents have something against me all the time and my brothers are just trying to be annoying. The stupid walls and the stupid furniture and the stupid people in this house annoy me. I lose my nerves on everything. Either I'm totally high from all the medicine I've taken or too sick to be positive about anything. I know that no one has done anything to me anyway.

I don't really listen to Anna Abreu anymore, but the song in the beginning of this post has been glued to my mind since I was a true fan. This will probably sound really weird, but often when I feel bad in some way, I think that hey, I've survived Marja's death, the worst is over. I can't forget it, but I've survived. Also the thought about my problems actually being quite small helps. It could be worse. And if none of those helps, I think: "now I need to write".

worst part is over, signs will show you when you're through
it's always the darkest before you see the light
you keep on falling, hear me calling out to you
just don't give up, don't let nobody break you down

2 comments:

  1. Kyllä kissa tulee takasin! Mun Miuku seikkaili puoltoista kuukautta ja tuli takasin nälkäsenä ja hämmentyneenä syyslomalla. Kyllä toi tunnekkin helpottaa, oon ollu hajalla kuukauden ikävästä Kanarialle ja sit tuli vaan se: En voi asialle mitään- fiilis ja pysty jatkaa normaalisti!

    ReplyDelete
    Replies
    1. kiitos ihanista sanoista :) ♥

      Delete

Kommentoimalla voit olla mun aurinko ♥ / Leave your comment and you can be my sunshine ♥