Thursday, 30 October 2014

on aika hiljaa kiittää ja kättä puristaa

Pari viikkoo sitten (?) julkasin postauksen, jossa hehkutin muutosta blogiin ja sitä kuinka sen myötä löytäisin inspiraation uudelleen. Mutta tää ei toimi. Tää ei vaan tunnu enää helpolta, hyvältä, oikeelta. Ei oo tuntunu pitkään aikaan. Ja toisin kun luulin, sitä ei voi korjata muuttamalla blogia. Mä oon kasvanu ulos bloggauksesta, en pelkästään tästä blogista. 

Tätä on tosi raskasta kirjottaa. Tää blogi on ollu niin suuri osa mun elämää melkein kolmen vuoden ajan, niitten kolmen vuoden joiden aikana mä oon kasvanu henkisesti ehkä eniten elämässäni. Ja uskaltaisin sanoo, että se johtuu tästä blogista. Se, että mulla on ollu paikka, mihin kirjottaa sillon kun siltä tuntuu, on ollu mun mielenterveyden kannalta tosi tärkeetä. Kuvien jakaminen on ollu vaan kivaa, mutta kirjottaminen on mulle oikeesti henkireikä.

Teiän kommentit autto mua jaksamaan Marjan kuoleman jälkeen, ja mun mielipidetekstit on aina aiheuttanu keskustelua ja saanut mut katsomaan asioita muiden näkökulmista. Joten te lukijat ansaitsette ihan suunnattoman suuren kiitoksen. On ollut ihan mahtavaa saada positiivisia kommentteja, ja se on rohkaissut mua julkasemaan enemmän ja enemmän postauksia. Tähän asti. Mä en millään haluaisi kirjottaa tätä just nyt, mä haluaisin jatkaa. Kuvittelin aina kirjottavani tätä blogia vähintään parikymppiseks asti, mutta kun ei kiinnosta niin ei kiinnosta. 

Mun pitää antaa iso kiitos myös itelleni. Kiitos Lotta, kun annoit itelles mahdollisuuden avautua jollain tavalla aina sillon kun puhuminen oli liian vaikeeta. Oon kiitollinen siitä, että mulla on ollut jotain mihin suhtautua intohimolla, mutta elämä jatkuu. Asiat muuttuu, ihmiset muuttuu. Mä en oo enää sama ihminen, joka teki tän blogin marraskuussa 2011. Enhän mä ees tiedä oonko sama ihminen kuin viime viikolla. 

Saatan jossain vaiheessa elämääni tarvita paikan mihin kirjottaa, ja sillon on hyvä tietää että sellanen on olemassa. En kuitenkaan lupaa mitään. Tää blogi jää joka tapauksessa näkyviin, aiheuttaan tarvittaessa nostalgiaa, ja ihan vaan viemään tilaa bittiavaruudesta. Toivottavasti nään teitä kuitenkin Instagramin (@lottasdfghjk) ja Twitterin (@lottasdfghjkl) puolella!

Kaksi vuotta ja 11 kuukautta, 192 lukijaa, 75 841 sivun katselukertaa ja jäljellä olevat 199 postausta myöhemmin on mun aika sanoa näkemiin. Ja vielä kerran kiitos. Mä en tiedä millaset nää kolme vuotta olis ollu ilman walking in the airia, tai ilman teitä, niinkun sivupalkissakin lukee, walking by my side. 

Tuesday, 28 October 2014

tuu takas

Mulla on vaan niin kauhean kova ikävä sua. 

Sunday, 12 October 2014

tykkään teistä

Mä oon saanut lukiosta niin paljon uusia ystäviä, etten osaa edes lyhyellä matikalla laskea niin pitkälle. Tässä niistä kaksi. Anni nauraa mun jutuille aina ja Venla kuulostaa tosi söpöltä kun se kiroilee. 

Thursday, 9 October 2014

apua meinasin pudota

Syksy tuntuu niin paljon siedettävämmältä, hymyilyttävämmältä, jos kiipeää Merin kanssa puuhun.

Tuesday, 7 October 2014

Decisions, decisions

Mulla on jo noin vuoden ajan ollu tän blogin kanssa homma hanskassa ja hanska hukassa. Viime kuukausien aikana tää tunne on vaan pahentunu ja postaaminen on tuntunu ennemminkin pakkopullalta kun kivalta harrastukselta. Veikkaan, että se on välittyny teille lukijoillekkin, minkä takia ette oo kommentoinu niin paljoo, mikä taas vähentää mun motivaatioo entisestään. Kierre on valmis.

Mä oon miettiny taukoo, uutta blogia, jopa koko homman lopettamista. En kuitenkaan halua. Musta ei oo mihinkään taukoon, koska silti takaraivossa olis koko ajan se ajatus että joskus pitää palata blogin ääreen. Uusi blogi olis muuten hyvä vaihtoehto, mutta en haluu menettää teitä lukijoita. Te ootte kivoja. En myöskään jaksaisi vääntää kaikkien html-koodien kanssa taas kerran tuntitolkulla, tähän ulkoasuun oon kuitenkin ihan tyytyväinen. Ja bloggaamisen lopettaminen? Ei musta ihan siltäkään tunnu, vielä. Joskus varmasti tulee sellanen päivä, kun huomaan kasvaneeni tästä harrastuksesta ulos, mutta tällä hetkellä se tuntuu vielä ihan liian kaukaiselta.

Joten päätin että uudistan tän blogin. En oo vielä varma millä tavalla, mutta joitain visioita mulla on mielessä. Ootte ehkä huomannu etten kirjota enää englanniks, se on ensimmäinen muutos. En tiiä, musta vaan jotenkin ei tunnu luontevalta kirjottaa enkuks tänne. Mun instagram on englanniks, kuten myös toinen mun twitter-tileistä. Tarvin jonkun paikan mihin puran ajatukseni vain ja ainoastaan suomeks. Oon huomannu kaipaavani sitä, nyt kun äikänkursseillakaan harvemmin kirjotetaan mitään omista fiiliksistä tai mielipiteistä. 

Poistelen tässä joku päivä osan vanhoista postauksista, katellaan sen jälkeen mitä tästä tulee! Jotenkin tuntuu että nyt inspiraatio lähtee ihan eri tavalla lentoon kun sain tän pois sydämeltä. Uusien tuulien myötä hyvää syksyä kaikille ♥

Sunday, 28 September 2014

Shake what your mama gave you


Perjantaina kello 14:54 mä ja Sanni hypättiin junaan. Yhden vaihdon ja muutaman tunnin päästä oltiin Helsingissä. Ihmiset katto kun juostiin kiljuen kirjaimellisesti Matildaa ja Sallaa päin. Kyynelethän siinä pääsi tirahtaan ja hetken päästä itkin vähän lisää kun nähtiin Linda. Hengattiin keskustassa muutama tunti kunnes lähdettiin omiin suuntiimme, mä ja Sanni Matildalle. (semi hieno kämppä vai???) Valvottiin liian myöhään kattoen k-pop videoita ja teletappeja. Lauantaiaamuna lähdettiin taas keskustaan, käytiin syömässä Steakhousessa (ruokaorgasmi) ja shoppailtiin. Maailman ihanin tunne oli se, kun pikkuhiljaa enemmän porukkaa alko kerääntyä kasaan ja sain itkee vielä vähän lisää. Illalla oli sitten itse STS Reunion, joka oli ihan mahtava! Oltiin siis biitsi-areenalla, siellä oli 26 astetta lämmintä ja pelkkää hiekkaa. Ilmasta karkkia, sipsiä ja juotavaa löyty ihan riittävästi, kuten myös tekemistä. Jollei huvittanu esim. hiihtää (jossa sannista tuli rampa ja mun polvesta vuosi verta mut annettiin kaikkemme hei) niin sai vaan tanssia ja jutella ja nauraa. Kaikki hyvä loppuu kuitenkin aikanaan ja pian löysin itseni vaihteeks itkemästä kun tajusin etten ehkä näe meiän ohjaajaa enää ikinä. Tänään sitten hyvästeltiin viimesetkin ihmiset ja lähdettiin kotiinpäin. Ikävä on kova mutta onneks pienempiä jälleennäkemisiä on monen kans jo suunnitteilla jos vaan aika ja rahatilanne antaa periks. Rakastan teitä ♥

Friday, 5 September 2014

Weightless


manage me, I'm a mess / turn a page, I'm a book, half unread / I wanna be laughed at, laughed with, just because / I wanna feel weightless and that should be enough
but I'm stuck in this fucking rut / waiting on a second hand to pick me up / and I'm over getting older / if I could just find the time / then I would never let another day go by / and I'm over getting old
maybe it's not my weekend but it's gonna be my year / and I'm so sick of watching while the minutes pass as I go nowhere / and this is my reaction to everything I fear / cause I've been going crazy I don't wanna waste another minute here
make believe that I impress / that every word by design turns a head / I wanna feel reckless, I wanna live it up, just because / I wanna feel weightless cause that would be enough
((((behind the scenes))))

Sunday, 10 August 2014

Treatment for teenage frustration

Mä halusin postata jotain vähän erilaista, mutten oikein keksiny mitä. Löysin sitten enkun kakkoskurssin (?) kokeessa tehdyn kirjotelman, ja sain tästä ihan hyvät pisteet niin ajattelin että jos nyt heitän tän tänne :D Samalla huomasin, että ehkä mä jotain oon oppinu kielikurssilla, kun tää ei oo mun korvaan kovinkaan sujuvaa. Nauttikaa.
I wanted to post something a bit different, but I had no idea what. Then I found this text I had written in English on course 2 (?) exam, and I got decent points on this one so I thought maybe I should just post this :D In the process I noticed that maybe I have learned something on the language course, since this doesn't really sound fluent to my ears. Enjoy.


~

Angry, frustrated, depressed, even suicidal. Teenagers are all of those things, which is an unfortunate fact. Life gives us ups and downs, and sometimes we can't manage to stay on that rollercoaster. But why does it affect teenagers so much? 

I think life gets a bit harder all the time we get older. During the teenage years you suddenly find yourself wondering how to find the balance between freedom and responsibilities. Just add the pressure coming from all the possible directions, and then we have a package that can get too heavy to carry around. 

Luckily, there are ways to ease the burden. If things are getting too hard, I always find some cure from music. I might go out for a run as well, to clear my head with fresh air and to make my muscles scream so my mind can't. Or then I might just eat lots of chocolate and pity myself. 

No matter how stupid or small you think your problems are, there is one solution I can guarantee works everytime: express your feelings. The most obvious way is to talk to someone, anyone. I'm completely sure your friends and family are ready to listen. Or if you have a secret that you just can't tell, talk to your pet or find an anonymous stranger on the internet.

Personally, I prefer writing about my feelings. I do talk to someone too, but that isn't always enough. Some people like to throw some bright colors on the fabric. There are so many options. You will find a way through the dark.

Wednesday, 6 August 2014

I jumped so high I touched the clouds


Mä en tiiä miten kertoisin tän kaiken. Mulla on niin suunnaton ikävä. Suomalaisia, ruotsalaisia, italialaisia. Jopa niitä norjalaisia, joille juttelin ehkä kolme kertaa. Mulla on sellanen ikävä, joka välillä tuntuu murskaavan mut kokonaan. Se on kuitenkin erilaista ikävää kun se, mitä koetaan, kun joku läheinen kuolee. Tässä ikävässä on mukana toivoa, koska tiedän että on mahdollisuus nähdä nää ihmiset vielä uudestaan. Mutta samalla se tuntuu säälittävän epätoivoselta toivoa mitään, koska varsinkin ulkomailla asuvien kans jälleennäkeminen on vaikeempi järjestää.
I don't know how to tell all of this. I miss everyone endlessly. Finnish, Swedish and Italian people. Even the Norwegian that I talked to like three times. I miss them so much it sometimes feels like I'm being completely crashed. But it's a different kind of yearning than the one you experience when someone close to you dies. This yearning includes a hint of hope, because I know there's a possibility of seeing these people again. But at the same time it feels pathetically desperate to hope anything, because it's hard to organize a reunion, especially with the ones that live abroad.
Mä ikävöin niin paljon Iinaa ja sen alter egoa Sara Virtasta, Annia ja sen murretta, Matildaa ja sen haleja. Essiä ja sen ylisöpöjä pisamia, Annikaa ja sen outoo fetissiä mun tiettyyn ilmeeseen, Sallaa ja sen ihanan aurinkoista olemusta. Lindaa ja sen tapaa pitää suu auki jokasessa valokuvassa, Vilmaa ja sen piristävää hymyä. Mohammedia ja sitä kun se sano mua sen siskoks, Hannesta ja sen punasta lippistä, Kajsaa ja sen tapaa sanoo "koskenkorva". TinTiniä ja sen rakkautta omeniin, Emmaa ja sen kynsiä (joista mulla on vieläkin palanen mun lompakossa), toista Emmaa ja sen tarinoita 1D:n keikalta, Eliniä ja sen fiksuja mielipiteitä kun oltiin aina samassa ryhmässä. Elioo ja Marcoo ja niiden vihaa ketsuppia kohtaan. Elenaa, jonka kans pystyin fangirlaan. Meiän mahtavaa ohjaajaa Reeaa, joka sai kaiken sujuun ilman suurempia ongelmia, ja joka silti tuntu olevan kuin yks meistä.
I miss Iina and her alter ego Sara Virtanen, Anni and her dialect, Matilda and her hugs. Essi and her super cute freckles, Annika and her weird fetish to one of my face expressions, Salla and her wonderfully sunny nature. Linda and her habit of having her mouth open in every single photo, Vilma and her refreshing smile. Mohammed and that he called me his big sister, Hannes and his red cap, Kajsa and her way of saying "koskenkorva". TinTin and her love towards apples, Emma and her nails (a piece of one is still in my wallet), the other Emma and her stories about seeing 1D, Elin and her smart opinions when we were always in the same group. Elio and Marco and their hatred towards ketchup. Elena, who I could fangirl with. Our awesome leader Reea, who made everything go without big issues, and who still felt like one of us.
Vaikken maininnu kaikkia erikseen, jokanen tuolla matkalla ollu on äärettömän tärkee mulle. Vaikkei oltaisi puhuttu kertaakaan, jokaisen naama muistuttaa mua mun elämän parhaasta kokemuksesta. Ja siitä kuinka hauskaa mulla oli joka ikinen päivä. Sama juttu Brightonin kohdalla - ei mun sitä paikkaa niinkään tuu ikävä (vaikka se onkin upee), mutta mun siellä saamat kokemukset saa mut näkeen sen maailman kauneimpana kaupunkina. 
Even though I didn't mention everyone separately, every person who was on that trip is extremely important to me. Even if we didn't talk to each other once, everyone's face reminds me of the best experience of my life. And how much fun I had every single day. The same goes with Brighton - I'm not gonna the place that much (even tho it is fab), but the things I experienced there make me see it as the most beautiful city in the world.
Jonain päivänä mä meen takas Brightoniin. Kävelen sillä kivisellä rannalla, jota aluks vihasin, ja istun alas. Hengitän syvään mereltä tulevaa ilmaa ja muistelen. Muistelen kuinka syötiin ekana päivänä lounasta. Kuinka maattiin auringossa ja heräsin yhtäkkiä kun Salla heitti mua kivellä. Kuinka vietettiin iltaa ruuan ja musiikin kera. Sillä rannalla. Ja mä toivon, että te kaikki istutte, hengitätte ja muistelette mun vieressä.
Some day I will go back to Brighton. I will walk on that pebble beach I hated at first, and sit down. I will breathe deeply the air coming from the sea and memorize. I will memorize how we ate lunch on the first day. How we lay in the sun and I suddenly woke up when Salla threw me with a rock. How we spent the evening with food and music. On that beach. And I hope that all of you will sit, breathe and memorize next to me.
p.s. no, i didnt wear the same clothes everyday... i just had my camera with me very seldom
p.p.s. i still have loooooads of picuters unpublished, but for now this is it. i might post them sometimes

Sunday, 3 August 2014

Auf Wiedersehen!

Mä halasin Nelliä keskiviikkona viimeistä kertaa yhteentoista kuukauteen. Se nimittäin lähtee huomenna vuodeks Itävaltaan. En voi uskoo miten joku on noin rohkee, ylipäätään nostan hattua kaikille vaihtoon lähtijöille. Mulle tulee varmasti aivan järkyttävä ikävä, mutta tiedän että jälleennäkeminen koittaa nopeemmin kun ehdin edes huomaan. Mutta miten meiän futisjoukkue selviää ilman Nellin ruoskimista, miten mun koulupäivät pysyy siedettävinä kun se ei oo läpsimässä itteensä poskelle joka välissä? Kun Nelli ei oo paikalla puhumassa syömisen sijaan,  joudun oleen se hitain jota kaikki odottaa ja hoputtaa kouluruokailussa. Ennen kaikkea mä tuun kaipaan sitä kuinka Nelli tuntuu olevan aina hyvällä tuulella ja mukava kaikille ♥

No mutta haikeista fiiliksistä tärkeimpään asiaan: Nelli aikoo kirjottaa vuoden aikana blogia kuulumisista, ja mä oon sitä autellu saamaan homman kasaan (en nyt yritä leijua tai mitään mut mähän oon tunnetusti niin tekniikan ihmelapsi) joten mun asia on myös mainostaa (; Eli klikkaileppas heti ittes tänne: No kangaroos in Austria ! Kannattaa myös seurailla Nellin instagramia @nelliiyyy kiitos ja kumarrus

I hugged Nelli on Wednesday for the last time in eleven months, since she's going to Austria for a year tomorrow. I can't believe how someone's that brave, my respect goes to all exchange students. I'm sure I will miss her like crazy, but I know that our reunion comes faster than I even have time to notice. The most I will miss how she always seems to be in a good mood and is nice to everyone ♥

Well, from wistful vibes to the most important part: Nelli is planning to write a blog about her life for the next year, and I've been helping her to get her shit together (not trying to brag or anything but as everyone knows im a real whiz with technology) so it's also my business to spread the word (; So click this immediately: No kangaroos in Austria ! You could also follow her instragram @nelliiyyy thanks bye

Thursday, 31 July 2014

LONDON


Lontoo oli mahtava. Käytiin siellä kaks kertaa, mutta nää kuvat on kaikki ekalta kerralta koska toinen kerta oli pyhitetty shoppailulle. Vaikka tärkein eli King's Cross jäi näkemättä (itkekää mun kaa pliis) ja Madame Tussaud's olis ollu kiva, niin oli ihanaa päästä paikkoihin joita on nähny tähän mennessä vaan we♥itissä. Jonain päivänä meen takas ♥ p.s. brightonista tulee vielä 1-2 postausta!!
London was awesome. We went there twice, but these pics are from the first time because the second time was all for shopping. Even though I missed the most important part aka King's Cross (cry with me pls) and Madame Tussaud's would've been nice, it was great to get to places I've only seen on we♥it before. Some day I'm gonna go back ♥ p.s. there will be 1-2 more posts about brighton!!

Saturday, 26 July 2014

Save me from who I'm supposed to be


just a kid it's all the same / growing up, it doesn't change / who are they to try to put us down? / had enough of what they say / sick and tired of all their games / stand up and sing it with me now
so save me from who i'm supposed to be / don't wanna be a victim of authority / i'll always be a part of the minority / save me from who i'm supposed to be / so tell me tell me tell me what you want from me / i don't wanna be another social casualty
just a girl turned eighteen / she ran away to chase her dreams / and they said she wouldn't make it far / she took a chance and packed her bags / she left town and didn't look back / so tired of wishing on the stars

Saturday, 19 July 2014

Let's go to the beach, each


Hastings oli ihan kun Brighton pienemmässä koossa. Se oli tollanen söpö merenrantakaupunki ja ranta oli täynnä pieniä "ravintoloita" joissa myytiin fish&chips.
Hastings was just like Brighton, only smaller. It was a cute seaside town and the coast was full of little "restaurants" that sold fish&chips.
Ensimmäiseks kun tultiin Hastingsiin, mentiin sellasella ihme hissillä tollaselle näköalakukkulalle ja syötiin lounasta siellä. Se tosin keskeyty kun jäätävä määrä lokkeja yritti varastaa meiän ruuat :D 
First when we came to Hastings, we took the lift thingy up to a hill and had our lunch there. That got interrupted though, by a huge amount of seagulls trying to steal our food :D
Kun tultiin alas sieltä kukkulalta, päätettiin olla laiskoja ja mentiin vaan rannalle makaan. Oleskeltiin jossain epämääräsissä kasoissa (siks sieltä on vaan ylläoleva kuva) ja puhuttiin vielä epämääräsempiä juttuja noin neljä tuntia. Siinä vaiheessa oltiin sitä mieltä, että "ihan tyhmää kun meiät tuotiin tänne oltais ehditty shoppaileen brightonissa valivali", mutta jälkeenpäin ajateltuna toi oli yks parhaita päiviä ehkä koko reissulla. Meillä oli koko ajan niin paljon ohjelmaa, mikä oli tietysti ihan hyvä juttu, mutta harvoin ehdittiin vaan istuun ja jutteleen.
When we got down from that hill, we decided to be lazy and just went to lie on the beach. We spent time in very indefinable piles (thats why i only have one photo from the beach) and talked some even more indefinable stuff for about four hours. At that point we thought it was stupid to bring us to Hastings, we would've had so much shopping time in Brighton and blah blah blah, but thinking about it afterwards, that may have been one of the best days of the trip. We always had so much activities going on, which was mainly a good thing, but we seldom had time to just sit and talk.

Kuvattiin rannalla ollessa Sannin, Lindan, Matildan ja Iinan kaa chubby bunny -haaste, Annika toimi kuvaajana! Tuuli oli aika kova joten kiva kohina tossa kuuluu, mutta hauskaa ainakin oli.. XD